Filha ry:n erityisasiantuntija Patrick Sandström toivoo, että tupakkavieroitusta olisi saatavilla enemmän, tasapuolisemmin ja oikeissa paikoissa.  

Kun tupakoivalta henkilöltä kysyy, onko tämä hakenut lopettamiseen apua terveyskeskuksesta, vastaus on yleensä kieltävä.

”Vaikka nikotiiniriippuvuus on sairaus, ihmiset eivät koe sitä sairaudeksi. He ajattelevat, että tupakointi pitäisi pystyä omin päin lopettamaan. Aina tunnetaan joku, joka vain heitti röökiaskin menemään ja se oli siinä”, toteaa Patrick Sandström.

Sandström toimii keuhkoterveysjärjestö Filhan erityisasiantuntijana ja kouluttaa tupakkavieroitusta tekeviä terveydenhuollon ammattilaisia sekä kokemusasiantuntijoita.  Hän uskoo, etteivät tupakoijat läheskään aina käsitä, miten vahva ja moniulotteinen oma riippuvuus voi olla. Sen kanssa ei pidä jäädä yksin, vaan vieroituspalvelua saa ja pitääkin vaatia.

Tupakoijan pitäisi saada vieroitusta matalalla kynnyksellä ja siellä, missä hän päivittäin liikkuu.

Sandströmin mukaan terveydenhuollossa on kyllä rutkasti asiantuntijuutta auttaa irti tupakkariippuvuudesta. Asiantuntijan apu ja tupakoinnista eroon haluava eivät kuitenkaan tarpeeksi usein kohtaa. Tupakoijan pitäisi saada vieroitusta matalalla kynnyksellä ja siellä, missä hän päivittäin liikkuu. Palvelua pitäisi tarjota enemmän myös verkossa.

”Esimerkiksi työttömille terveystarkastukset ovat kunnissa ilmaisia, ja ne olisivat erinomainen tilaisuus ottaa tupakointi esille. Mutta monet eivät tarkastukseen hakeudu tai edes tiedä, että sellainen olisi tarjolla.”

Hoitoketju kuntoon ja lisää tupakkaklinikoita

Sandströmin mielestä tupakasta vieroituksen suurin ongelma on kokonaisuuden hallinnassa.

”Parannettavaa olisi usein organisaatiotasolla. Avun tarjoamisen pitäisi olla systemaattista eli tupakoijalta pitäisi kysyä, haluaako tämä lopettaa, jonka jälkeen tehtäisiin paikallisen hoitoketjun mukainen hoitosuunnitelma. Yksittäisen ammattilaisen aika ei riitä kaikkien auttamiseen, eli toimivan yhteistyön merkitys korostuu myös tupakkavieroituksessa.”

Tupakkaklinikoita ei ole kuin joillain paikkakunnilla.

Sandström jatkaa, että vieroituksen kokonaissuunnittelu tulisi ottaa haltuun alueellisesti. Ihanteellisessa tilanteessa paikalliset osaamiskeskukset huolehtisivat, että vierotusapua olisi tasaisesti saatavilla, ja terveydenhoitaja ohjaisi asiakkaan esimerkiksi tupakkaklinikalle. Seurantakäynti sovittaisiin jo viikon tai kahden päähän ensimmäisestä tapaamisesta. Seuranta voisi tapahtua myös verkon kautta tai puhelimitse.

”Tällä hetkellä tupakkaklinikoita ei ole kuin joillain paikkakunnilla. Alueelliset erot ovat suuria. Alueiden sisälläkin on eroja riippuen siitä, asuuko keskuspaikkakunnalla vai pienemmällä paikkakunnalla 150 kilometrin päässä.”

Yksilöllisyys huomioon

Sandström kertoo, että tietyissä väestöryhmissä tupakointi on keskimääräistä yleisempää. Tällaisia väestöryhmiä ovat esimerkiksi päihde- ja mielenterveyskuntoutujat, nuoret raskaana olevat äidit ja eräät maahanmuuttajaryhmät.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että esimerkiksi mielenterveysongelmaiset olisivat piittaamattomia, eivätkä välittäisi terveydestään. He haluavat lopettaa siinä, missä kuka tahansa, mutta tarvitsevat erityisen paljon tukea.

Tietyissä väestöryhmissä tupakointi on keskimääräistä yleisempää.

”Syy siihen, että mielenterveyskuntoutujat kuolevat keskivertoa nuorempina, ei liity suoraan mielenterveyteen, vaan usein tupakointiin.”

Mielenterveyskuntoutujat eivät silti ole mikään yhtenäinen ryhmä. Diagnooseja ja elämäntilanteita on lukuisia. Vieroituksessa tulisi aina huomioida yksilöllisyys – väestöryhmästä riippumatta.

Vieroituksen ei tarvitse olla yksilöohjausta, myös vieroitusryhmä on tutkitusti yhtä tehokas. Tärkein on, että tupakoija valmistautuu mahdollisimman hyvin lopettamiseen tutustumalla omaan riippuvuuteensa ja siihen liittyviin rutiineihin. Näin hän vähentää riskiä retkahtaa, kun on lopettanut tupakoinnin.”